rajoilla

"Ihanaa että ehdit tulla taas käymään!" Meital sirkutti kuin innostunut pikkulintu. "Teetä? Kaakota? Kahvia? Keksejä? Piirakkaa? Kuppikakkuja? Macarooneja?"

"Itse asiassa..." Adriel vääntelehti melko vaivaantuneena. Hän inhosi vaivan aiheuttamista, vaikka tosiasiassahan Meital oli vain riemuissaan kun sai kestitä rakasta vierasta ja touhottaa leipomuksiensa kanssa.

"Kiitos tarjoamisesta, mutta tulin itse asiassa vain piipahtamaan - ja pyytämään hiukan apua."





"Tietysti!" tyttö totesi silmät sädehtien, sen kummemmin kyselemättä. "Ihan mitä tahansa."



Hyvin hellä, lämmin hymy hiipi miehen silmiin ja huulille - hän ei ollut epäillyt hetkeäkään Meitalin lempeää sydäntä. Tyttöparka, niin kiltti ja rakas ja silti nykyään niin kaukana Isän kodista...

"Hienoa. Minä, tuota, minä löysin jonkun syvältä unen keskeltä, enkä voinut jättää häntä sinne. En voi viedä häntä ylös mukanani. Hän on hyvin pieni."



Vaimeat askeleet, joita ei oltu tarkoitettu kuultavaksi, toivat pienen olennon pois varjoista. Se oli tosiaan pieni, kovin harmaa, ja hyvin hiljainen. Vaikutti siltä että se oli varma että koko maailma halusi sille pahaa, mutta se uskalsi silti astua esiin Adrielin tähden.



Sen uskomattoman kirkkaat silmät katsoivat Meitalia tyhjinä kuin kirkkaat hopeapeilit, paljastamatta mitään mitä pieni olento ehkä ajatteli. Ehkä se ei ajatellut mitään. Sen liikkeet olivat konemaiset kuin elävällä, liikkuvalla nukella.



"Hän on varjo, mutta olen ihan varma...olen varma, että hänen sisällään on jossain hyvin yksinäinen pieni poika, joka tarvitsee jonkun. Taivaassa niiden mielestä hän olisi vain vakoilija tai demoniolento, joten..."

Adrielin ei tarvinnut lopettaa lausettaan, sillä Meital oli jo laskostanut kätensä yhteen.

"...joten hän jää tänne," hän täydensi hellästi, poikaa rauhassa katsellen. Hän ei nähnyt harmaata ihoa, tyhjiä silmiä tai varjojen korruptiota, joka söi pojan niskaa ja hartiaa ja uhkasi muuttaa tämän osaksi painajaisten metsää. Hän näki vain pienen olennon, jolle piti syöttää herkkuja, laittaa lämpimään kylpyyn ja peitellä yöksi untuvatäkin alle.



"En tiedä hänen oikeaa nimeään, mutta nimesin hänet Senkaksi," Adriel totesi.

"Senka..." Meital toisti, laskeutui pojan tasolle ja silitti varovasti tämän kylmänharmaata poskea. "Minä olen Meital."



Jokin välähti pojan jäänvihreissä silmissä, ehkä jonkinlainen tunnistaminen, ehkä jokin siitä joka nukkui hänen sydämessään eikä koskaan vaatinut mitään. Se oli...se oli joskus tuntenut jotain samanlaista, mutta se ei halunnut muistaa niitä hetkiä. Kun ei muistanut, oli turvassa.



Siksi sen oli pakko kääntää pää pois. Piti päästä turvaan.



"Tuota, hän on kovin ujo," Adriel totesi anteeksipyytävästi kun Senka tarrautui hänen jalkaansa ja piilotti kasvonsa.

"Voi, ei se mitään!" Meital hihitti. "Minä menen kertomaan Kaamokselle, että meillä on uusi asukas! Hän taatusti murisee ensin ihan kamalasti, mutta leppyy sitten kyllä. Hänellä on niin kultainen sydän kaikesta huolimatta!"

Meitalin käsitys rakkaasta miesystävästään oli ehkä hyvin idealisoitu, mutta oli siinä tottakin - jos Meital vaan näytti tarpeeksi kirkassilmäiseltä, Senka saisi kyllä jäädä...



"Senka, minun on pakko jättää sinut tänne, mutta sinulla ei ole hätää. Meital pitää sinusta parempaa huolta kuin minä koskaan osaisin, ja tulen katsomaan sinua. Täällä olet turvassa, ja minä...minä etsin keinon millä varjo pysähtyy sinusta. Tiedän, että kuulet ja ymmärrät."

Senka ei vastannut, jäykistyi vain pikkuiseksi patsaaksi. Patsaana oli hyvä, varjossa oli turvassa.



Kukaan ei ollut koskaan aikaisemminkaan halunnut Senkalle mitään hyvää, miksi kukaan haluaisi sitä nytkään?

--

Alkaa talvi tulemaan kun meikäkin siirtyy keinovalon hellään huomaan >_>;